Epäkäytännöllinen, etenkin autoilijoille hankala Tammelan silta puretaan, kun uusi asematunneli valmistuu 1936. Se johtaa Puolimatkankadulle, joka tunnetaan nykyisin Itsenäisyydenkatuna.

Tammela - Tarinoita torin kulmilta, Matti Wacklin (2008)

Jaa Facebookissa

Sydämensivistyneen Mirkun resepti

Sakeaksi äitynyt uutispuuro maistuu uhkaavalta. Onnen ja ilon sattumat ovat vähissä. Irtisanomiset, julkisten menojen leikkaukset, härski ahneus ja kasvava köyhien armeija synkistävät mielenmaisemaa. Väkisinkin tulee miettineeksi sitä, miten nykyihminen on varustautunut niin sanotun pahimman varalle. Miten ihminen selviytyy, jos hyvinvointivaltio ratkeaa liitoksistaan ja yhteiskunnan turvaverkot murtuvat? Miten pärjätään vähin varoin?

Vastauksia löytyy historiasta. Ihan tästä läheltä, 1940-luvun Puu-Tammelasta. Oppaanani on Annikinkatu 11:ssä lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt ystäväni Mirkku. Pyyteetöntä talkootyötä koko elämänsä tehneen Tammela-aktivistin tarina puhuttelee.

Sivumennen huomautan, että Mirkun aktivismi tarkoittaa omilla teoilla tehtyä maailmanparannusta, jonka tavoitteena on kaikkien hyvinvoinnin edistäminen. Moderniin tapakulttuuriin pesiytynyt tahallinen väärinymmärtäminen ja pienentävä puhe eivät kuulu Mirkun reseptiin. Hän on sydämensivistynyt, jonka lämpö jättää pysyvän jäljen.

Mirkun perheeseen kuului äidin ja isän lisäksi viisi lasta. Asuntona oli huone ja keittiö Emil Aaltosen velimiehen Frans Widellin aikoinaan rakennuttamassa talossa. Rakennus jäi vanhan Puu-Tammelan muistomerkiksi sitkeässä suojelutaistossa.

Mirkun ja muiden Ruohosen perheeseen kuuluneiden arkinen elämä ei ollut loistokasta ainakaan ulkoisesti, jos sitä katsoo nykypäivän vakiintuneilla mittareilla. Samassa talossa asunut, myöhemmin kirjailijaksi ryhtynyt Seppo Järvinen on tiivistänyt tunnelmaa näin:

”Vaatimaton keittiön ja huoneen asunto oli minulle todellinen koti. En voinut kuvitella muunlaista kotia. Liedestä levisi lämpö aamusella kylmään keittiöön. Saatoin varovasti työntää varpaan peiton alta. Vuode oli ihan tavallinen pukkisänky. Yölliset toverit, punatakkiset luteet, jaksoivat härnätä, eikä rakojen tukkiminen mäntysuovalla näitä veijareita lannistanut.”

Ruohosella ahtaus vaivasi. Kun seitsemänhenkinen perhe ryhtyi yöpuulle, sängyt levitettiin niin, ettei lattialle jäänyt liikkumistilaa. Pesut hoidettiin puulieden lämmittämällä vedellä. Isä ja äiti valvoivat, että toimet edistivät puhdasta jälkeä. Viikonvaihteessa suunnattiin koko perheen voimin läheiseen Pinninkadun saunaan. Oman vivahteensa toi myös ulkovessa, jonne kipuaminen oli etenkin talvipakkasella koettelemus.

Kone ja Terän metallimiehen ja Poulsenin nahkaliikkeen siivoojan perheessä lapset tottuivat auttamaan askareissa. Se oli heidän velvollisuutensa. Mirkku kävi kaupassa ja vei sotakorvaustöissä metalliverstaan metelissä ylitöitä tehneelle isälleen kahvia lasipullossa, jonka päällä oli lämpöeristeenä villasukka. Kaikki ymmärsivät, että yhteistyö oli leivässä pysymisen ehto.

Leikilläkin oli aikansa. Lapset kävivät uimassa Armonkalliolla ja toiset Rauhaniemessä. Kun Ruohosen lapset olivat uintiretkellä, yhdistettiin huvi ja työ. Mukana oli koppa, johon koottiin Naistenlahden satamasta puutikkuja. Niillä oli tärkeä rooli esimerkiksi hellan lämmittämisessä.

Mirkku ei muistele pienelläkään katkeruudella aineellisesti vajavaista lapsuuttaan. Pikemminkin muistista kumpuaa lämpimiä hetkiä, jotka ovat rakentaneet hänen elämäänsä perusturvaa, oikeudenmukaisuutta ja yhteisöllisyyttä. Niitä ei voi rahalla saada. Näitä arvoja hän on kierrättänyt oman pitkän elämänsä aikana.

Köyhyyttä ei tietenkään pidä romantisoida. Elämä Widellin talossa oli välillä raskasta. Se on kuitenkin hyvä ymmärtää, ettei aineellinen ole kaikkea. Mirkun tärkein opetus ahneutta ja itsekkyyttä korostavalle nykyajalle on se, että ilman toisen huomioonottamista ja jakamista ihmisellinen elämä on puolinaista.